Asuintalot
Puu-Nurmes ja keskustan alue
Talot on esitelty vanhimmasta uusimpaan. Lähteinä on käytetty Nurmeksen museolta ja asukkailta saatuja tietoja sekä Wilma Klippelin teosta Nurmeksen kauppala – ensimmäiset vuosikymmenet.
Öljymäki
Raatihuoneenkatu 7
Talo on vanhin Nurmeksen Vanhan Kauppalan rakennuksista.
Talon rakennutti nimismies C. V. Forss, ja se siirrettiin Raatihuoneenkatu 7:ään vuonna 1881. Sitä ennen talo oli sijainnut Luostassa, jonne se oli rakennettu vuonna 1874 Kuopion läänin työkomppanian eli Luostanlinnan työvankilan pappilaksi. Pappilan historia Luostassa oli lyhyt. Vangit kapinoivat usein, ja 27.5.1875 vangit sytyttivät tulipalon karkaamisen helpottamiseksi. Pappilan rakennus oli yksi palossa säästyneistä rakennuksista, mutta työsiirtolalle ei saatu pappia ennen sen lopettamista. Työsiirtola lopetettiin vuonna 1879. Niinpä rakennukset määrättiin pakkohuutokaupattavaksi.
Vuonna 1881 pappilan rakennus rakennettiin uudelleen Kauppalan 20. neliöön Nikolainkadun (nykyinen Harjukatu) ja Raatihuoneenkadun kulmatontille. Lisäksi rakennettiin talousrakennus ja sauna, joka nykyisin on asuintalona Raatihuoneenkatu 8:ssa. Forssin jälkeen talon omisti kauppias Mikko Koistinen ja myöhemmin hänen vävynsä kauppias Otto Ahonen. Ahonen itse asui Harjukatu 4:ssä, ja Raatihuoneenkatu 7 oli vuokralla. Vuokralaisia taloon mahtui useita perhekuntia. Myös huoneenvuokralautakunta sijoitti taloon vuokralaisia sotien jälkeen.
Talon osti 1950-luvulla piiriesimies Niilo Nissinen. Seuraavalla vuosikymmenellä talon omistivat rouva Anna-Kristiina Pakarinen (nyk. Rossander) ja tohtori, kirjailija Pertti Pakarinen. Lehtori Yrjö Viitikko osti talon 1970-luvulla ja myi talon vuonna 1984 optikko Matti Turuselle, joka omistaa talon edelleen. Talossa toimi vuosina 1984–2011 optikkoliike Silmä-Patruuna.
Nyt talossa on jälleen liiketoimintaa, kun optikko Matti Turusen vaimo Tuula Turunen avasi helmikuussa 2015 VoimaVilla-puodin. Talo on edelleenkin myös asuinkäytössä.
Daavidin kaupunki
Puu-Nurmeksen alueen erikoisuuksiin kuuluu, että taloille annettiin nimiä. Rajakadun ja Nikolainkadun (nykyinen Harjukatu) välistä rinnettä kutsuttiin Daavidin kaupungiksi tai toiselta nimeltään ”Kären kaupungiksi” muurari Taavetti Kärjen mukaan. Kären kaupunki tuli siitä, että Kärki oli ollut muuraamassa ja rakentamassa kaikkia alueen taloja. Daavidin kaupunki tuli taas siitä, että Kärki toimi myös kirkon suntiona ja oli hyvin hengellinen. Daavidin kaupungissa talot saivatkin raamatulliset nimet: Betlehem, Öljymäki, Getsemane ja Temppelin esikartano. Raatihuoneenkatu 7:ää kutsuttiin Öljymäeksi.
Betlehem
Työväenkatu 4/Raatihuoneenkatu 5
Sotkamossa syntynyt Juhana "Juho" Korhonen osti Työväenkatu 4:n vuonna 1880 ja teetti sille piirustukset seuraavana vuonna. Myös ajurina toiminut Korhonen sai heti Kauppalaan muutettuaan urakakseen raja-aidan rakentamisen Kauppalan ja kirkonkylän välille.
Vuosina 1881–1882 rakennettua hirsirunkoista asuinrakennusta kutsuttiin raamatullisesti Betlehemiksi. Vuosien 1907–1910 aikana talossa toimi Pohjois-Karjalan Työväen Osuuskauppa. Legendaarinen rehtori Olli Koistinen osti talon vuonna 1922 ja asui siinä perheineen sotiin saakka.
Rakennus on korjausremontoitu vuonna 2014. Ulkovuoriremontin ja uuden maalipinnan rakennus on saanut vuosien 2015–2016 aikana. Myöhemmin rakennus on kokenut sauna- ja pesutilaremontin ja pihaa on kunnostettu vähitellen.
Kirkkokatu 29
Kauppias Johan Hukka osti tontin elokuussa 1880. Piirustukset talolle hyväksyttiin seuraavana keväänä.
Hukka oli monipuolinen liikemies, joka oli mukana perustamassa viinatehtaita, höyrysahaa ja myllyä. Hän toimi höyrylaivojen Seura ja Pielinen asiamiehenä, Oluttehdasyhtiön nimenkirjoittajana ja lähiseudun asukkaiden pesänhoitajana. Hukan talossa toimi lisäksi sekatavarakauppa.
Juho Hukan kuoltua vuonna 1903 jatkoivat tyttäret Rosa ja Hilja liiketoimintaa. Vuonna 1908 jatkoi kaupanpitoa Igor Juutinen, jolta talon osti kesällä 1910 asessori Edvard Wahlberg. Wahlberg teetti talossa täysremontin ennen muuttoa. Julkisivun kuusiruutuiset ikkunat vaihdettiin Elis Palanderin suunnitelmien mukaan T-mallisiksi, kaupan ovi suljettiin ja Kirkkokadun suuntaan rakennettiin komea paraatisisäänkäynti tuomiokunnan kansliaa varten.
Rouva Ina Engelberg kirjoitti kirjeessään 10.9.1910 näin: "Wahlbergit ovat muuttaneet Hukkasen talon perusteellisesti. Seinät ovat uusissa paikoissa, kaikki tapetoitu ja maalattu. Seinillä suuria tauluja ja huoneissa paljon kukkia."
Metsähallitus osti talon ja modernisoi talon 1950-luvun henkeen. Ikkuna-aukot madallettiin ja koristeveistetyt osat irrotettiin. Vaakapaneeli peitettiin pystylaudoituksen alle.
Kaarlonkatu 12
Historiansa aikana tontti ja talo ovat ehtineet vaihtaa omistajaa usein. Edvard Kasimir Turunen osti vuonna 1891 Kaarlen- ja Nurmeskatujen (nykyisin Kaarlonkatu ja Nurmeksenkatu) kulmassa sijaitsevan tontin viiden markan kauppahintaan. Ensimmäinen rakennus tontille rakennettiin vuonna 1892. Vuonna 1897 tontti ja talo vaihtoivat omistajaa kaksi kertaa: kauppias Niilo Timonen osti tontin ja talon 210 markalla, mutta myi ne jo kuukauden päästä hyvään 500 markan hintaan kauppias Alexander Paischeffille.
Vuonna 1898 omistus siirtyi kauppias Otto Gustafssonille ja hänen vaimolleen Marialle. Samana vuonna Gustafssonit rakensivat tontille nykyisen kuuden huoneen asuinrakennuksen ja erillisen ison ulkorakennuksen, josta löytyi huussi, tavaravarastot ja pieni navetta. Vuonna 1918 talo tontteineen myytiin maanviljelijä Antti Meriläiselle ja Lovisa Meriläiselle ja vuonna 1922 edelleen Pekka ja Loviisa Rönkölle.
Syyskuussa 1935 Pekka Rönkön kuolinpesän edustajat myivät rakennukset tontteineen piiriesimies Markku Edvard (Eetu) Meriläiselle ja hänen vaimolleen Saimille. Kun Meriläiset muuttivat taloon, oli heillä jo kolme tytärtä: vuonna 1927 syntynyt Ilma, vuonna 1929 syntynyt Suoma ja vuonna 1934 syntynyt Irja. Vuonna 1939 perhe kasvoi jälleen, kun perheeseen syntyi Maija-tytär. Nuorin tytär Anna-Liisa syntyi vuonna 1945.
Meriläisten lisäksi talossa asui alkuvuosina vuokralla Loviisa Rönkkö, ”Rönkön täti”, ja myöhemmin Tilda Tuomi äitinsä ja poikansa kanssa. Myös oppikoululaisia asui ajoittain koulukortteerissa. Makasiinista oli vuokrattu kaksi varastoa Kauppayhtiölle viljavarastoksi. Pihan perällä sijainneen erillisen saunarakennuksen kammarissa asui Hilja Tapaninen, ”Tapanisen täti”, poikansa kanssa.
Eetu Meriläinen teki elämäntyönsä piiriesimiehenä metsäyhtiö Wilh. Schaumanilla, kun taas Saimin tehtävänä oli hoitaa lapset, koti ja puutarha. Tontilla oli kaksi isoa kellaria, joissa Saimi säilöi marjoja, perunoita ja muita juureksia talven varalle. Talvisodan aikana, kun Nurmesta pommitettiin ja perhe oli evakossa, huoli kodin säilymisestä oli suuri. Loppujen lopuksi talo säästyi pahimmilta vaurioilta – vaikka pommeja putosi lähelle naapurustoon, ainoastaan talon ikkunat rikkoutuivat.
1980-luvun alussa Maija Saastamoinen (o.s. Meriläinen) lunasti lapsuudenkotinsa ja aloitti talon kunnostamisen rakennusammattilaisten avulla. Maijan tavoitteena oli tehdä talosta täysin nykyaikaista asumista vastaava, mutta säilyttää samalla vanhan talon ilme. Lattiat ja ikkunat uusittiin, seinät ja lattian välipohjat lisäeristettiin, ja ullakkotilaan rakennettiin sauna sekä saunakamari. Vanhat kattopaneelit ja kaksi toimivaa pystyuunia sen sijaan säilytettiin. Samoin osa rakennuksen väliovista on edelleen alkuperäisiä. Talossa asui vuokralaisia vuoteen 1989 saakka, jolloin Maija Saastamoinen itse muutti taloon asumaan.
Kaarlonkatu 12 on yksi vanhimmista ja kauneimmista vanhan Puu-Nurmeksen rakennuksista, ja talo liittyy oleellisesti Vanhan Kauppalan kaupunkikuvaan.
”Pyörnin talo”
Kirkkokatu 8/Harjukatu 11
Vuonna 1891 leipuri Jaakop Franzén osti Kirkkokatu 8:n tontin, mutta ei ehtinyt rakentaa tontille ennen kuolemaansa. Talo on rakennettu 1897–1901 (tarkkaa vuotta ei tiedetä). Rakennuttaja oli suutari Kalle Björn, josta tulee nimitys "Pyörnin talo", kun Björnin sukunimi ei oikein taipunut nurmeslaisten suuhun.
Vuonna 1911 asujaimistoon kuului neljä ruokakuntaa: suutari Björn, loinen, sälli ja työmies. Vaihtuvia vuokralaisia olivat muun muassa neuloja Aino Nykyri ja ompelija S. Toivanen.
Vuonna 1919 Kalle Björn myi talonsa ajuri Pekka Turuselle, ja sen jälkeen omistajina ovat olleet vuosina 1952–1974 Lahja Kemppainen, joka piti kadulla Kemppaisen kioskia, vuosina 1974–1977 suntio Niilo Tauriainen, vuosina 1977–1987 metsänhoitaja Eero Tilli vaimonsa Marjatan kanssa, vuosina 1987–1994 metsänhoitaja Tuomo Häyrinen vaimonsa Hannelen kanssa ja vuodesta 1994 tähän päivään Satu Makkonen-Karjalainen ja Pasi Karjalainen sekä heidän kolme lastaan.
Talo on ollut alun perin puu-uunilämmitteinen, kunnes vuonna 1979 on laitettu öljykeskuslämmitys ja uusittu putkistot. Sauna on tehty yläkertaan, kun vanhasta kellarisaunasta tuli pannuhuone. Yläkerta otettiin asuinkäyttöön ja sinne tehtiin parveke vuonna 1991. Talon kaikki neljä uunia ovat edelleen käyttökunnossa.
Nykyisten omistajien aikana taloa on remontoitu huone kerrallaan vanhaa kunnioittaen. Lisäksi talo on liitetty kaukolämpöön, uusittu peltikatto ja maalattu ulkoseinät useaan kertaan.
Pihalla on ollut aikakauden mukaan hiekkalaatikko, keinut, liukumäki, leikkimökki ja mopoparkki. Palosolat ja kadunreunat ovat toimineet talvisin mäenlaskupaikkoina. Omenapuut, syreenit, pihlajat ja tuomet hallitsevat pihaa kukkaloistollaan alkukesäisin. Vuonna 1939 valmistunut maakellari palvelee edelleen läpi talven.
Piharakennus on kunnostettu vuonna 2000 museoviraston ohjein ja avustuksin. Rinteeseen vajoamassa olleeseen päätyyn tehtiin uusi sokkeli. Eläinsuojana ollut hirsikehikko oli kosteuden takia pehmennyt, joten tilalle tehtiin uusi hirsiosa, jossa on nykyään pihasauna.
Harjukatu 5
Räätäli Paavo Kuittinen sai luvan rakennuspiirustuksilleen asuinrakennusta varten keväällä 1892. Tässä Nikolainkadun varrella sijaitsevassa talossa asui myös räätäli Kuittisen oppipoika Juho Paavonpoika Korhonen. Paavo Kuittisen kuoltua vuonna 1894 jäivät leski Kaisa ja kuusi lasta taloon asumaan, ja neljä vuotta räätälin oppipoikana työskennellyt Juho Korhonen muutti Savikylään. Erään loisen leski Riitta Immonen muutti niin ikään pois.
Kaisa Kuittisen perheen lisäksi talossa asuivat loiset Anna Komulainen ja Olli Ollilainen vuodesta 1896 lähtien, mutta he muuttivat pois jo vuoden kuluttua. Loiset olivat kiertolaisia, jotka asuivat milloin kenenkin nurkissa. Yleisimmin he asuivat saunamökeissä tai muissa ulkorakennuksissa ja tekivät tilapäisiä töitä majapaikkansa eteen.
Kruununvouti Ludwig Stenius ilmoitti talon pakkohuutokaupattavaksi 30.12.1897 ja uudestaan seuraavan vuoden tammikuussa. Talon osti Pekka Kortelainen. Vuotta myöhemmin taloon muuttivat loiset Samuli Huttunen ja Eeva Saastamoinen.
Kun Pekka Kortelainen kuoli, taloa hallitsi Anna Kortelainen. Talon osti vuonna 1918 Leena Korhonen, ja vielä samana vuonna sen omistajaksi mainitaan vuosina 1922–1938 Nurmeksen Kauppa Oy:n Valtimon liikkeenhoitajana toiminut Nikolai Lukin, joka puolestaan myi sen ajuri Otto Kokkoselle. K. H. Aatamila omisti talon ja piti siinä vuokralaisia 1920-luvun lopulla. Vuonna 1930 taloa uudenaikaistettiin, ja se oli Anna Ikosen hallussa.
Vuosina 1935–1941 omistaja oli kylänlahtelainen opettaja Otto Saarelainen, jonka vuokralaisena talossa asui kaksi perhettä. Tämän jälkeen talon omisti ja siinä asui prokuristi Aarne Hakkarainen.
Myöhemmin rakennuksessa on toiminut muun muassa Puutavarayhtiö Veitsiluodon konttori. Nykyiset asukkaat ovat remontoineet talon täysin ja asuneet siinä vuodesta 2022.
Työväenkatu 13
Talo valmistui vuonna 1899. Rakennuspiirrokset taloon teki O. Romppanen. Kerrotaan, että talo on rakennettu Rautavaaralla sijainneen Luostanlinnan työkomppanian hirsistä. Vuosisadan alussa talossa asui filosofian tohtori A. S. Kilpeläinen, joka toimi Nurmeksen yhteiskoulun rehtorina vuosina 1902–1909.
Vuoden 1907 alussa Kilpeläinen menetti talon konkurssissa, ja siihen muutti karhunpääläisen tilallisen Robert "Ruupe" Näsäsen leski Leena Pennanen lastensa kanssa. Vuonna 1915 vuokralaisena oli henkikirjoittaja F. Winter. Talossa on toiminut myös muun muassa ompelimo ennen kuin nykyinen asukas miehensä kanssa hankki talon 1970-luvulla.
Raatihuoneenkatu 11
Pietarissa saksalaisten kelloseppämestarien oppilaana koulutuksensa saanut kelloseppämestari K. E. Virtanen rakennutti 1800–1900-lukujen vaihteessa kaksi asuin- ja liiketaloa Karjalankadun (tuolloin vielä nimeltään Aleksanterinkatu) varrelle. Vuonna 1906 Virtasen kelloliike siirrettiin Karjalankadulta Maariankadun ja Raatihuoneenkadun kulmauksen vastarakennettuun taloon. Liikkeessä työskentelivät myös pojat Lauri ja Arvo, joka myös asui perheineen talossa. Isän kuoltua vuonna 1923 peri Arvo yrityksen ja jatkoi liiketoimintaa kuolemaansa vuoteen 1929 saakka. Arvo-miehensä kuoleman jälkeen piti leskirouva Lempi Jääskeläinen talossa vuokralaisia.
Vuodenvaihteessa 1943–1944 taloon muutti 32-vuotias nimismies Erkki Sauri perheineen. Tuolloin talossa oli jo vesijohto ja viemäri, mutta ei kuitenkaan sisäwc:tä. Piha oli niin suuri, että perheen äiti teki sinne lapsilleen hiihtoladun. Poikien hiihtoasuna olivat tuohon aikaan polvihousut ja sukkanauhoilla kiinnitetyt pitkävartiset sukat. Kesäisin lapset Eero ja Pirjo nikkaroivat leikkimökkejä pihamaalle tarveaineinaan laudat, laatikot, aaltopahvi ja kivet.
Talosta puuttui sauna, joten Saurit kävivät lauantaisin saunomassa junamatkan päässä Lieksassa "mummon ja papan" luona. Myöhemmin perhe kävi kauppias Kortelaisen yleisessä saunassa, kunnes kadun toisella puolella Raatihuoneenkatu 14:ssa asuvat Sakari ja Aura Honkanen ottivat Saurin perheen saunavieraikseen.
Sodan aikaan keskellä pihaa olevaan peltoon ilmestyi pommikuoppa. Eero Saurin, kuten niin monen sota-ajan pikkupojan, mielipuuhaksi muodostui pomminsirpaleiden etsiminen ja kaivaminen. Eeron rakkaimpia harrastuksia oli myös linja-autoliikenteen harjoittaminen puisilla leikkiautoilla. Samat linjat, jotka lähtivät kauppalan torilta, liikennöivät myös Eeron pihalla: autoja lähti Valtimolle ja Sivakkaan, Rautavaaralle, Iisalmeen, Kuopioon, Juukaan, Joensuuhun ja Kuhmoon. Leikkiautot hinattiin aamulla ennen kouluun lähtöä "Nurmekseen" ja iltapäivällä koulun jälkeen ne hinattiin kunkin aikataulun mukaisesti määränpäähänsä. Eeron koulumatka oli lyhyt, sillä harjun toisella puolella sijainnut kauppalan kansakoulu oli tuhoutunut pommituksissa, ja koulua käytiin Maariankadun toisella puolella sijaitsevalla Kauppalantalolla.
Nimismies Sauri oli Nurmeksen muutettuaan perustamassa Nurmeksen Urheilumetsästäjien yhdistystä ja tuli sen johtokuntaan. Hän toimi myös paikallisen riistanhoitoyhdistyksen tarmokkaana puheenjohtajana. Hänet valittiin Nurmeksen kansanhiihtomaaottelutoimikunnan puheenjohtajaksi ja talven 1950 kansanhiihdot onnistuivat niin hyvin, että Nurmes vei voiton alle 5000 asukkaan kuntien sarjassa. Virkatyö vei kuitenkin paljon aikaa, sillä nimismies Sauri nimitettiin useisiin valtion oheistoimiin.
Vuonna 1948 Saurit muuttivat Maariankatua ylöspäin Kirkkokatu 12:een, pankinjohtaja Törrösen taloon. Metsähallitus osti talon tontteineen metsänhoitajan virkataloksi. Talossa asui 1950-luvun alussa metsänhoitaja Erkki Länsimies perheineen.
Harjukatu 17
Talon historia alkaa vuodesta 1905, jolloin se valmistui. Vuonna 1910 talossa asui opettaja Väinö Hakala. Viisi vuotta myöhemmin omistajaksi mainitaan tohtorin leski Jenny Skogster, joka myi talon kelloseppä Lauri Virtaselle vuonna 1929. Virtanen asui talossa vain lyhyen aikaa ja myi sen eteenpäin. Siljanderit ostivat kiinteistön vuonna 1933 ja muuttivat siihen asumaan vuonna 1934. Syksyllä 1987 Eero Siljander vaimoineen lunasti talon osuudet sisariltaan. Talo toimi Eero ja Eeva Siljanderin kesäasuntona.
Talossa oli alkujaan kaksi huoneistoa, joten siellä oli kaksi puuliettä keittiöissä ja huoneissa uunit lämmitystä varten. Maalari Väinö Itäaho oli 1930-luvulla maalannut keittiön seinät kolmella eri sinertävän sävyllä siten, että seinien sävy vaaleni asteittain ylöspäin. Hirsiseinät oli tapetoitu, ja lautalattiat oli maalattu.
Alun perin talo oli väriltään vaaleanruskea, kehyslaudat olivat hieman tummemmat. Talo maalattiin vihreäksi 1970-luvulla, mutta kiinteistön omistuksen siirryttyä Siljandereilta Riitta Mikkoselle vaihtui väri nykyiseksi. Mikkosen omistusaikana kiinteistö remontoitiin kokonaan sisä- ja ulkopuolelta pyrkien noudattamaan Museoviraston antamaa ohjeistusta. Nykyiset omistajat hankkivat talon vuonna 2023.
Pihaan on rakennettu ulkorakennus samaan aikaan kuin itse talokin. Piharakennuksessa oli navetta/talli ja ulkohuussi. Vuonna 1930 taloon rakennettiin puulämmitteinen sauna, jossa oli korkea, pönttömäinen kiuas. Sen päällä oli luukku, joka avattiin löylynheittoa varten. Pesuvesi lämmitettiin muuripadassa. Alkuaikoina vedensaanti oli hankalaa. Tapana oli tilata ajuri Turunen hakemaan talousvettä Nurmesjärvestä. Vesijohto ja viemärit asennettiin taloon vuosina 1939–1940, kun kauppalan vesi- ja viemäriverkosto rakennettiin.
Harjukatu 6
Kansakoulunopettaja Pekka Savolainen osti tontin vuonna 1906 ja teetti saman tien piirustuksetkin. Henkikirjassa talo mainitaan Savolaisen talona, mutta asukkaita ei näy edes vielä vuonna 1915. Syynä voisi olla se, että talo on jäänyt keskeneräiseksi.
Vuonna 1931 teettivät uudet omistajat Aimo ja Eila Tervo pesutupapiirustukset tontille. Aimon isän, metsänhoitaja Alarik Tervon kerrotaan omistaneen talon ennen poikaansa.
Tontin perällä oleva rivitalo rakennettiin 1980- ja 1990-lukujen taitteessa.
Pielisenkatu 5
Vaikka tontilla oli omistajia aiemminkin, ei sille rakennettu ennen kuin naapurissa asunut kauppiaan tytär Rosa Hukka teetti piirustukset vuonna 1906. Hukan kuoltua keuhkotautiin vuonna 1911 kiinteistön osti Tiina Tolvanen. Tolvasia asui talossa vuoteen 1951, jolloin se myytiin Raili ja Lauri Hurmerinnalle. Hurmerinnan aikaan kulmahuone muutettiin keittiöksi ja taloon asennettiin vesijohto ja rakennettiin wc. Talon aittarakennuksen piirustukset on hyväksytty vuonna 1897. Lisäksi tontilla oli lehtori Elis Palanderin vuonna 1924 piirtämä pirttirakennus, joka on sittemmin purettu.
Työväenkatu 9
Sähkölennätinlaitoksen reviissori Edvard Harloff osti huutokaupassa 7.5.1898 tontin numero 10 korttelissa XIX. Kolmen moitteettoman lainhuudon jälkeen hän sai 18.3.1905 kiinnityksen kyseiseen tonttiin.
Nykyinen talo on neiti Lydia Roosin vuonna 1906 rakennuttama. Hän teetti vuonna 1906 piirustukset pohja-alaltaan lähes neliön muotoiselle asuinrakennukselle ja 19 metriä pitkälle ulkorakennukselle. Roos kutsui taloa Pikkukodiksi. Talossa asui lastensa kanssa myös Roosin sisko, yhteislyseon opettaja Julia Onelma Roos, jolle Lydia testamenttasi talon. Vuonna 1922 kanttori Antti Harjun kuoltua leski Hilda (o.s. Roos) muutti taloon.
Kauppalan kansakoulu vuokrasi talosta salin ja keittiön vuonna 1924. Opettajana koulussa toimi Ida Viskari.
Metsätyönjohtaja Eino Pääkkönen ja hänen vaimonsa Helvi ostivat talon vuonna 1952. Nykyiset talon omistajat ovat vuodesta 1975 lähtien kunnostaneet taloa vanhaa kunnioittaen. Kaukolämpöön talossa siirryttiin vuonna 2010.
Työväenkatu 18
Salmenkyläläinen seppä Paavo Kettunen rakensi talon itselleen vuonna 1907. Pihalla oli aikaisemmin sepän paja ahjoineen. Kettuselta paikan osti Adam Skutnab, joka asui siinä vaimoineen 1930-luvulle, jolloin hän myi sen Helmi Martikaiselle. Martikaisen kuoleman jälkeen vuonna 1942 talo vaihtoi pari kertaa omistajia, kunnes vuonna 1944 Anni ja Aarne Kuittinen ostivat sen asuakseen siinä aina vuoteen 1984. Paja on saanut sittemmin uuden tehtävän saunana.
Työväenkatu 17/Kirkkokatu 5
Suutari David Vatanen osti kesällä 1907 tontin Työväenkadulta. Tammikuussa 1909 kertoi Rajavahti-lehti paheksuvasti: "Kristillismielissuomettarelainen Vatanen uudisti juuri nyt valmistuneen talonsa markkinatanssittajaisilla." Vatanen myi talonsa jo samana vuonna, jolloin siihen muuttivat telegrafireviisori Richard "Riku" ja Selma Talola.
Talo vaihtoi omistajaa tiheään. Seuraavat omistajat olivat varatuomari Oiva Huttunen (1912), leipuri Lauri ja Selma Pitkänen (1918), räätäli Mikko ja Kaisa Lohtander (1920) sekä Antti ja Saima Romppanen (1923).
Kuokkastenkosken koulun opettaja Eerik Kolehmainen osti talon vuonna 1927, ja se toimi koko 1930-luvun hänen lastensa koulukortteerina. Eerik ja Kreeta Kolehmaisen poika, autoilija Eero Kolehmainen asui talossa perheineen vuoteen 1961.
Kirkkokatu 13
Kauppalanhallituksen pöytäkirjojen mukaan tontin osti räätäli K. Nurmela vuonna 1907. Rakennuspiirustusten mukaan talo on rakennettu 1907. Piirustukset on signeerannut Koponen.
Talon varhaishistoria liittyy viereisen Rukoushuoneen historiaan. Vuonna 1910 perustetun Nurmeksen rukoushuoneyhdistyksen valmistelevaan komiteaan (myöhemmin johtokuntaan) valittiin kokoonkutsujaksi, sittemmin puheenjohtajaksi rovasti Niilo Engelbert Wainio. Wainio osti kiinteistön 2.12.1912 nimismies Werner Sigfrid Wuoriolta ja jakoi suuren tontin kahtia siten, että länsipuoliselle osalle rakennettiin Rukoushuone (valmistui vuonna 1915) ja itäpuoleiselle tontille jäivät kirkkoherran kiinteistöt.
Wainio oli kirkollisen työnsä ohella sekä kirjailija että kielenkääntäjä, ja hän käänsi muun muassa sanomalehtikirjoituksia saksan, unkarin, italian, tanskan ja ruotsin kielistä. Wainio myi itäpuolen kiinteistöt 10.5.1917 kelloseppä Juho Moilaselle, joka piti talossa kellosepänliikettä.
Moilasen jälkeen kiinteistö vaihtoi useasti omistajaa, kunnes Aarne Oskar Koistinen osti talon vuonna 1941. Muuruvedeltä lähtöisin oleva Koistinen oli ollut Pietarissa kulta- ja kellosepän opissa Tillanderin verstaalla vuosina 1906–1915. Koistinen meni naimisiin nurmeslaisen Anna Helmi Kaikkosen kanssa tavattuaan hänet espoolaisella rautatietyömaalla, jossa A. O. Koistinen toimi tulkkina venäjänkielentaitonsa ansiosta.
Koistiset muuttivat Nurmekseen, jossa syntyi heidän ensimmäinen lapsensa Irene vuonna 1917. Kaiken kaikkiaan Koistiset saivat 11 lasta, joista aikuisiksi selvisivät Irene sekä seitsemän veljestä. Sodan aikana Koistiset asuivat Karjalankadun ja Kirkkokadun kulmauksessa sijaitsevassa Linnoilan talossa. Talvisodan aikaan Koistiset lähtivät muiden nurmeslaisten tavoin evakkoon Pohjanmaalle. Kun he keväällä 1940 palasivat, näkivät he kotitalonsa palaneen maan tasalle. Niinpä A. O. Koistinen osti talon osoitteessa Kirkkokatu 13, piti talossa kellosepänliikettään ja myös asui siinä perheineen.
Samassa pihapiirissä sijaitsi keittiön ja huoneen käsittänyt pirttirakennus, johon asettui sodasta palattuaan lapsista toiseksi vanhin, Jorma, vaimonsa ja neljän tyttärensä kanssa. A. O. Koistisen kuoltua vuonna 1958 ja perheen nuorten vartuttua ja muutettua pois jäi Helmi-äiti taloon asumaan poikiensa Martin ja Juhanin kanssa. Vanha pirttipuoli purettiin, kun pojista Matti ja hänen vaimonsa Linnea päättivät rakentaa tontille oman talon vuonna 1959. Helmi ja pojat muuttivat torin toiselle puolelle osoitteeseen Pielisenkatu 5, ja Jorma perheineen muutti päärakennukseen.
Nurmeksessa toimi Kulta- ja Kellosepänliike A. O. Koistinen kaiken kaikkiaan vuodet 1918–1994. Aarne Oskarin kuoltua jäivät liikettä pitämään veljekset Jorma (joka oli kultaseppä) sekä Matti (joka oli kelloseppä). Jorman muutettua Turkuun jäi Matti jatkamaan isänsä perustamaa liikettä. Kulta- ja kellosepänliike toimi tuolloin osoitteessa Kirkkokatu 20.
Pihassa oli aikoinaan myös navetta ja liiteri. Navetta muutettiin myöhemmin venerakentamoksi, koska yksi Koistisen pojista oli ammatiltaan veneenrakentaja. Kunnallistekniikka tuli taloon täydellisenä vuonna 1959.
Nykyinen omistaja osti rakennuksen Koistisilta marraskuussa 1996.
Multasen talo
Koulukatu 8
Tontin osti lokakuussa 1908 Niilo Nevalainen 451 markan hintaan. Samana vuonna tontille nousi myös talo, jonka on mahdollisesti piirtänyt monitaitoinen yhteiskoulun lehtori Elis Palander. Rakennuksen ensimmäinen omistaja oli Rautavaaran hoitoalueen aluemetsänhoitaja, kuvernöörin poika Carl Johan Hjalmar Malmgren, jonka mukaan taloa kutsutaan Malmgrenin taloksi. Toinen nimitys on Multasen talo toisen entisen omistajan Kalle Multasen mukaan.
Talossa asui Malmgrenin lisäksi hänen vaimonsa Ellen ja heidän kolme poikaansa sekä kaksi tytärtä, jotka olivat kuuluisia kauneudestaan. Malmgrenien talossa oli komea puutarha kasvihuoneineen. Pylväiden päissä oli isot, hopeoidut lasipallot, ja pihalla kasvoi marjapensaita, kasviksia sekä omena-, kirsikka- ja luumupuita. Malmgrenit asuivat Nurmeksessa 25 vuotta ja muuttivat vuonna 1930 Poriin. Nurmeksen kauppa Oy:n palveluksessa työskentelevä Kalle Multanen osti talon Malmgrenilta. 1930-luvulla talossa asui vuokralaisina kauppalan viranhaltijoita perheineen. Talo oli vielä 1970-luvulla Multasen perikunnan hallussa.
Talo sivuaa myös jatkosodan historiaa, kun jatkosodan alussa eri puolilla kauppalaa oleskeli joukko saksalaisia sotilaita. Kerran eräs Fieseler-Storch-merkkinen saksalainen pienkone laskeutui rakennuksen vieressä sijaitsevalle kauppalan urheilukentälle. Laskeutuminen onnistui, mutta nousukiidossa kone törmäsi kentän laidassa kasvaneisiin koivuihin. Talo onneksi säästyi törmäyksessä. Kone vaurioitui, mutta kyydissä olijat säilyivät hengissä. Sodan aikana talon kuistin läpi putosi myös palopommi, mutta ripeä sammutustoiminta pelasti kuitenkin rakennuksen.
Talo remontoitiin täydellisesti 2000-luvun alussa Riverian rakennusosaston oppilasprojektina.
Karjalankatu 14
Talollinen Olli Turunen osti vuonna 1908 tontin kauppalalta hintaan 616 markkaa. Karjalankatu oli tuolloin vielä nimeltään Aleksanterinkatu ja tontti nykyistä laajempi. Rakennuspiirustukset talolle hyväksyttiin lokakuussa 1909, jolloin rakennus olikin jo valmis. Leena ja Olli Turunen myivät vastavalmistuneen talonsa räätäli Kalle Nurmelalle.
Seuraavana keväänä metsänhoitaja B. W. Linnoila osti kiinteistön räätäli Nurmelalta ja myi sen Maria Kupariselle tammikuussa 1912. Kupariselta talo siirtyi tanskalaislähtöiselle liikemiehelle Sofus Aallonheimolle (alun perin Andersén) vuonna 1914.
Aallonheimo muutti Suomeen meijerialan merkeissä. Hän avioitui Ylikylän Roukkajan tyttären Aina Tolvasen kanssa. Avioliitto päättyi sittemmin eroon. Aallonheimo oli mukana perustamassa suojeluskuntia Pohjois-Karjalaan ja Rautavaaralle ja osallistui vapaaehtoisena vuoden 1918 sisällissotaan. Hän haavoittui lievästi useamman kerran. Myöhemmin hän oli mukana organisoimassa retkikuntia heimosotiin liittyen Vienaan, Aunukseen ja Viroon.
Aallonheimo myi kiinteistön Jokikylän Hovilan isännälle O. V. Timoselle ja hänen puolisolleen Gustaavalle, ja he puolestaan myivät sen vuonna 1920 eläinlääkäri Ekqvistille. Häneltä Mimmi Hämäläinen osti talon ja irtaimistoa tammikuussa 1929.
Talo sai vihdoinkin pitempiaikaiset asukkaat Mimmi ja Väinö Hämäläisestä. Mimmi Gustaava (o.s. Katajalehto) oli toiminut Viipurin läänin maanviljelysseuran talousneuvojana, kun hän tutustui tulevaan puolisoonsa Nurmeksen meijerikoulussa, jossa Väinö toimi meijerin kirjanpitäjänä ja Mimmi opiskeli meijeriköksi. Myöhemmin Mimmi täydensi koulutustaan puutarhakoulussa Tanskassa.
Asuttuaan 14 ensimmäistä yhteistä vuottaan Valtimon Männistössä muuttivat Mimmi ja Väinö kauppalaan. Väinön harrastukset, kuten suojeluskuntatoiminta ammuntaharrastuksineen sekä myöhemmin keräily, jotka johtivat myös Nurmeksen museon perustamiseen, veivät enimmän osan hänen ajastaan.
Mimmi puolestaan uppoutui puutarhanhoitoon ja hänen ansiostaan suuri pihamaa kukoisti. Juuri remontoitu kotikin oli moitteettomassa kunnossa ja hyvässä järjestyksessä. Aina hyväntuulinen Mimmi järjesti sukulaislapsille lettukestejä. Kestien pidot, illanistujaiset ja veneretket lähisaarille ja rannoille olivatkin olennainen osa kauppalan elämänmenoa.
Yläkerran huoneissa pidettiin vuokralaisia: siellä asui lyseolaisia, suojeluskuntalaisia ja asuipa siellä eräänä vuonna myös suojeluskunnan aluepäällikkö Mauri Virmakoski.
Väinö oli mestarillinen ampuja, mutta hän menetti sihtisilmänsä onnettomuudessa, minkä jälkeen hän uppoutui keräilyharrastukseensa. Keräilymatkat veivät hänet kauas kotoa ja ne kestivät toisinaan useita kuukausia. Pariskunnan välit viilentyivät ja päädyttiin eroon. Mimmi muutti Karhunpäähän, ja Väinö jäi asumaan taloa. Pariskunnan välit säilyivät kuitenkin hyvinä. Kun kauppala talvisodan aikaan evakuoitiin, siirtyi Väinö Mimmin luokse asumaan.
Väinön jäätyä yksin isännöimään taloa alkoivat nurkat täyttyä vanhoista tavaroista. Väinön elämä päättyi vuonna 1947. Hän oli testamentannut omaisuutensa Nurmeksen kauppalalle museon rakentamista varten. Hänen keräämänsä kokoelma muodostaa yhä Nurmeksen museon kokoelman ytimen.
Talo siirtyi myös testamenttilahjoituksen myötä kauppalan omistukseen. Sen jälkeen siinä asui kauppalanjohtaja Anttila perheineen ja myöhemmin opettaja Martikainen. Talo toimi nuorten musiikinharrastajien ja kansalaisopiston harrastuspiirien kokoontumistilana, ja monet muistavatkin talon Swengilä-nimellä. Talo on toiminut myös vapaa-aikatoimistona, perhe- ja kasvatusneuvolana sekä Nuetto-projektin ja Bomban juhlaviikkojen toimistona. Kaupunki myi talon vuonna 2005 yksityisomistukseen.
Työväenkatu 15/Kirkkokatu 4
Kultaseppä Sulo A. Kunnas rakennutti talon vuonna 1909. Siihen muuttivat naapuritalossa vuokralla olleet Sulo, Vappu ja kaksi lasta sekä oppilas Juho Moilanen. Hellahuonetta vuokrattiin rautatieläisille. Juho Moilanen valmistui kellosepäksi vuonna 1915 ja asui talossa vuokralla Kaisa-äitinsä kanssa.
Seuraavaksi talon historiaan liittyy posteljooni Armas Andberg, joka tuomittiin sakkoihin viinan myynnistä vuonna 1920. Seuraavana vuonna hänen vaimonsa sai oikeuden pitää talossa majataloa, ravintolaa ja kahvilaa.
Tyyne Pihl anoi ja sai luvan matkustajakodin pitämiselle vuonna 1936. Satulaseppä Heikki Turunen teetti taloon muutos- ja lisärakennuspiirustukset vuonna 1938, ja vuodesta 1939 talossa toimi Anna Jakobina Steniuksen makeis- ja ruokakauppa. Kaasisten radioliike toimi talossa 1940-luvun loppupuolella. Tuolloin talon toisessa päädyssä asui metsänhoitaja Erkki Länsimies perheineen.
Harjukatu 27
Tontin osti vuonna 1909 suutari Taavetti Watanen hintaan 125,50 markkaa, ja samana vuonna hyväksyttiin myös talon rakennuspiirustukset. Seuraava omistaja oli kauppias Paavo Mauranen. Hänen jälkeensä taloa isännöi Jalmari Timonen, jonka kuoltua talo siirtyi hänen puolisolleen Sikelle sekä myöhemmin Toini-tyttärelle ja hänen puolisolleen Vihtori Mauraselle. Maurasilta talo siirtyi Hilja Ruutiselle, ja 1980-luvun puolessa välissä taloon muutti Nurmeksen Alkon johtaja ja VPK:n torvisoittokunnan vetäjä Eino Karjalainen Pirkko-vaimonsa kanssa.
Kirkkokatu 10
Rakennus on valmistunut noin vuonna 1910. Alkuun talossa asui satulaseppä Heikki Turunen perheineen, ja vuonna 1915 rautatieläisiä. Kruununvouti Koskinen asui talossa vuoteen 1940 asti. Kertoman mukaan talossa asui sotien jälkeen pomminpurkaja ja pihalta löytyi vielä myöhemminkin pommin kuoria. Sittemmin rakennus oli Vapo Oy:n omistuksessa, ja silloin siinä oli kolme vuokra-asuntoa ja vuokralaisia. Vuonna 2003 talo siirtyi taas yksityisomistukseen.
Rautatieläisten asuinkasarmi
Pielisenkatu 2 A
Rakennus on yhtä vanha kuin Nurmekseen rakennettu rautatie. Thure Hellströmin suunnittelema rakennus valmistui vuonna 1910. Rakennuksessa oli kuusi keittiön ja yhden huoneen asuntoa, joissa asui muun muassa asemamiesten, vaihdemiesten ja veturinkuljettajien perheitä. Rakennuksen päätyhuoneisto, kaksi huonetta ja keittiö, oli ratamestarin perheelle tehty.
Jokaisen asuntoon kuului oma puuliiteri. Joillakin asukkailla oli lehmä, kanoja tai pari sikaa liiterissä. Isossa maakellarissa oli myös joka perheelle oma osasto. Kellaria pystyi lämmittämään uunilla. Pihan perällä oli pitkä huussirakennus ja kasvimaat. Talvisin lapset laskivat maakellarin katolta mäkeä ja leikkivät halkopinojen välissä piilosta.
Pihapiiriin saunarakennuksessa oli rautatieläisperheiden yhteissauna, josta on lisää alempana.
Rakennuksia modernisoitiin 1970-luvulla. Asuinrakennukseen tehtiin peruskorjaus vuonna 1974. Sisäseiniin ja -kattoihin sekä lattiaan asennettiin lasivillaeristeet ja lastulevyt. Lattioiden väliin tuli keskuslämmitysputket ja muovimatot. Pönttöuunit, hormit ja keittiöiden hellat purettiin. Asuntoihin tuli sisävessat. Huoneistot jaettiin kahden huoneen ja keittiön kokoisiksi.
Nykyiset omistajat ostivat purkukuntoisen talon vuonna 2012 ja aloittivat sen perusteellisen korjauksen. Talon putket olivat jäätyneet pari vuotta aikaisemmin talvella ja vesi oli vuotanut alapohjaan. Talosta purettiin lahot lattiat ja vanhat lastulevyt sekä lasivillat poistettiin. Tilalle muurattiin uudet hormit, hellat ja uunit sekä kylpyhuoneet. Rakennuksen päätyyn tehtiin pömpeli kaukolämpöä ja sähkökeskusta varten. Taloon tehtiin neljä asuntoa, kolme kolmiota ja ratamestarin päätyasunto säilytettiin kaksiona.
VR:n vanha sauna
Pielisenkatu 2 A
Tiilisauna oli rautatieläisperheiden yhteissauna. Saunassa oli kertalämmitteinen, noin 20 m2 kokoinen löyly- ja pesuhuone sekä pukuhuone. Lisäksi rakennuksessa oli saunan vieressä leivintupa ja pyykkitupa järven puolella. Leivintuvassa oli iso leivinuuni. Leivintupaan asukkaat toivat omat taikinansa ja lämmittivät ison leivinuunin. Saunarakennuksen ja veturitallien välissä oli myös halkovarasto vetureille.
Jokaiselle perheelle annettiin saunalämmitys- ja pesuvuorot. Saunaa oli lämmitettävä koko päivä, sillä suuri kiuas oli kertalämmitteinen. Sauna lämmitettiin veturinkuljettajille, jotka saapuivat pitkin iltaa. Kun viimeinen junamies oli kylpenyt, täytyi saunanlämmitysvastuussa olevan perheen pestä sauna. Kun sauna oli pesty ja pesijät olivat peseytyneet, kello oli usein jo 4 aamulla.
Rakennuksia modernisoitiin 1970-luvulla. Leivintupaan sijoitettiin öljykattila lämmittämään koko rivitaloa. Samalla saunaa pienennettiin ja pesuhuoneeseen tehtiin suihkutilat. Öljylämmityskattila purettiin leivintuvasta vuonna 2015, kun talo liitettiin kaukolämpöön. Tilalle rakennettiin verstas.
Jokaisella alueella oli luonnollisesti myös kaivo tai useampia, mutta kaivojen suojarakennukset ovat suureksi osaksi hävinneet.
Kustila
Työväenkatu 12
Kanttori Juho Ristiharjun ja hänen jälkeensä kellonsoittaja Kusti Pekka Korhosen kotina ollut talo sai rakennusluvan vuonna 1910. Ristiharju siirrätti tontille valmiin hirsikehikon. Vuonna 1987 talon peruskorjauksen yhteydessä esille otetuissa hirsissä näkyivät vielä numero- ja kirjainsarjat. Kattopaneeleista löytyi nimi urkuri Bengtsson. Korhosten aikaan taloa kutsuttiin Kustilaksi. Kustin vaimo Anni tunnettiin pitojen valmistajana ja taitavana leipojana. Hän asui talossa vuoteen 1970 saakka.
Harjukatu 29
Kauppalanhallituksen pöytäkirjojen mukaan tontin osti 7.2.1910 suutari T. Watanen 225 markalla. Tontin seuraavat omistajat olivat Siiri Timonen ja vuodesta 1929 Jalmari Timonen.
Talon on rakentanut maalari Eevert Okkonen vuonna 1934 Verner Kaiskon tekemien suunnitelmien mukaan. Rakennuksen hirret on ostettu Ylikylästä. Talo siirtyi myöhemmin Eevert Okkosen poikien omistukseen. Puuseppä Raimo Okkonen osti talon toisen osuuden veljeltään ja muutti rakennukseen asumaan vaimonsa Katrin kanssa vuonna 1952.
Okkoset tekivät taloon peruskorjauksen vuonna 1979. Sähköt taloon on vedetty ensimmäisen kerran vuonna 1934 eli heti, kun se rakennettiin. Viemäröinti asennettiin vuonna 1939, kuten muuallekin kauppalaan. Lämmin vesi on tullut taloon 1970–1980-lukujen taitteessa. Talon ikkunat on uusittu ennen vuotta 1979, jolloin niiden vanha ristikkomuoto muutettiin tuon ajan tyylin mukaiseksi. 1960-luvun alussa talo sai ulkovuorauksen, ja talo maalattiin keltaiseksi. Nykyisen vihreän värinsä talo on saanut 1980-luvun alussa.
Eteisosan pulpettikatto on muutettu vuonna 1979 taitteelliseksi. Samaan aikaan talosta poistettiin myös kuusi lämmitysuunia. Nykyisin talossa on kaukolämpö.
Leiritie 2
Talo on rakennettu vuonna 1917. Kiinteistön on omistanut alun perin jo ennen sotia Arthur Udd. Tontilla on ollut teurastamo, makkaratehdas, navetta, käymälä ja savusauna, jossa on myös savustettu lihaa. Udd on myynyt tontilta lihaa, verta ja makkaraa yksityisille ja kauppoihin. Makkaratehtaan laitteisto on esillä Ikolan museossa. Kiinteistö oli neljäs, johon on tullut Nurmekseen sähköt.
Taloa on laajennettu vuonna 2002, ja se on remontoitu täydellisesti sisältä vuonna 2015.
Työväenkatu 24
Maalari, myöhemmin maalarimestari Väinö Itäahon perhe asui vuokralla, mutta Väinö haki tontinpaikkaa talon rakentamista varten. Kauppalanharjun itärinteeltä löytyi sopivan oloinen ja hintainen kauppalan tontti. Väinön tonttihakemusta käsiteltiin kauppalanhallituksessa 17.4.1923. Nurmeksen kauppalanhallitus päätti 22.5.1923 myydä Työväenkatu 24:n tontin 310 markan kauppahinnalla (103,60 euroa, Rahanarvonkerroin 1860–2012 Tilastokeskus). Piirustukset saatiin valmiiksi talon rakentamista varten 6.9.1924, muuttamaan päästiin vuonna 1925.
Samaan pihapiiriin valmistuivat myöhemmin työtilarakennus ja tarvittavat liiteri ja ulko-wc. Työhuonetta ja ulkorakennusta varten tehdyt piirustukset olivat kauppalanhallituksessa käsiteltävänä 25.9.1930 ja rakennuslupa hyväksyttiin.
Työhuoneessa toimi Nurmeksen ensimmäinen verotoimisto 1940-luvulta 1950-luvun alkuvuosiin. Väinö Itäaho toimi valtionverolautakunnan puheenjohtajana vuodesta 1942 vuoden 1952 loppuun. Tehtävään kuului myös verotoimiston esimiehen tehtävä, Väinön lisäksi toimistossa työskenteli kolme työntekijää.
Väinö Itäaho toimi vuoden 1938 Kansaneläkelaitoksen piiriasiamiehenä, hän toimi myös pitkäaikaisena vakuutusyhtiö Turvan asiamiehenä.
Itäahot asuivat talossaan kuolemaansa saakka, Hanna vuoteen 1960 ja Väinö vuoteen 1961.
Raatihuoneenkatu 22/Kaarlonkatu 1
Päärakennus valmistui vuonna 1924 ja piharakennus eläinsuojineen vuonna 1927, jolloin rataa ryhdyttiin jatkamaan Nurmeksesta Kontiomäen suuntaan.
Kaupunki osti rakennukset vuonna 1994. Tiloissa toimi käsityökeskus ja lasten päiväkoti. Nykyisin rakennus on yksityisomistuksessa.
Nurmeksenkatu 4
Talon ovat rakentaneet Leveisen veljekset Sulo ja Toivo 1920-luvun loppupuolella. He asuivat talossa jonkin aikaa. Seuraava omistaja oli Selma Karjalainen, jonka jälkeen Martti ja Lahja Ruokolainen ostivat talon vuonna 1975. Vuosina 1991–2013 talossa toimi myös Taksi ja Tilausajot J. Rantala. Taloa on jatkettu ja siihen on lisätty huoneet yläkertaan.
Port Arthur
Nurmeksenkatu 5/Työväenkatu 28
Poliisikonstaapeli Oskar Hyttinen osti kesällä 1925 Työväenkatu 28:n tontin. Seuraavana vuonna hyväksytti räätäli Mikko Lohtander J. A. Niemen tontille tekemät rakennuspiirustukset. Vuonna 1929 Lohtander myi talon autoilija Antti Romppaselle, joka asui siinä vaimonsa Saimin ja neljän lapsensa kanssa. Taloa kutsuttiin Port Arthuriksi johtuen ilmeisesti sen sijainnista suoraan järvestä nousevalla jyrkällä rinteellä.
Vuoden 1932 keväällä Romppaset myivät talon tilaosakas Anton Turuselle, joka vuokrasi sitä edelleen veturinkuljettaja Rissasen perheelle. Asioitsija Elias O. Hiltunen osti talon Turuselta vuonna 1940 ja vuokrasi sitä edelleen. Taksiautoilija Johannes Kotivuoren omistukseen talo tuli huutokaupassa vuonna 1950. Kotivuori ajoi taksia ja rakennutti sitä varten vuonna 1951 uunilämmitteisen autotallin entisen huonokuntoisen piharakennuksen tilalle Nurmeksenkadun varteen. Kotivuoren pihassa oli erikoisuutena asfaltoitu pihapolku talolta autotalliin. Pihapolun jäänteet ovat yhä näkyvillä pihanurmikolla.
Kotivuoret vuokrasivat talon alakertaa useille vuokralaisille aina vuoteen 1985 saakka. Talo oli Kotivuoren omistuksessa vielä 1990-luvulla.
2000-luvulla talo oli vuokrakäytössä, kunnes siirtyi rakennuskonservaattori Anu Nurkkalan omistukseen vuonna 2010, ja on käynyt kymmenen vuoden aikana läpi mittavan peruskorjauksen. Nykyisten omistajien omistukseen talo siirtyi vuonna 2020.
Koulukatu 7
Talo on rakennettu noin vuonna 1929. Nurmeksen yhteiskoulun lehtori Saimi Sutinen oli matkoillaan Sveitsissä ihastunut sikäläisiin ”käkikellotaloihin” ja niinpä hän rakennutti tämän Rakennustalous Oy:n suunnitteleman rakennuksen kauppalasta hankkimalleen tontille. Suurempia muutoksia rakennuksen ulkoasuun syntyi 1950-luvulla, kun talon kaakkoispäädystä purettiin kesäkäytössä ollut veranta ja sen tilalle rakennettiin uusi veranta ja eteinen. Talon tähän päätyyn syntyi näin uusi sisäänkäynti.
Vuonna 1989 talon omistaja vaihtui ja rakennuksessa tehtiin mittava remontti. Alkuperäistä jäi jäljelle runko, ulkoverhous ja lämmitysjärjestelmän hormit. Törhösen suvun omistukseen talo palasi 2000-luvun alussa, kun nykyiset omistajat ostivat talon.
Raatihuoneenkatu 14
Liikeapulainen Sakari Honkanen teetti ostamalleen tontille piirustukset keväällä 1938. Suunnittelijana toimi rakennusmestari Leo Pikkarainen.
Rakennuksessa asui vuonna 1945 omistajan lisäksi vuokralaisina seitsemän kauppalassa työskennellyttä itsenäistä naista: pankkivirkailija, puhelinvälittäjä, proviisori, kolme liikeapulaista, farmasian ylioppilas ja kotiapulainen. Rakennuksessa toimi lisäksi alkuaikoina Honkasen äidin pitämä kahvila.
Rakennuksen julkisivujen väritys oli alun perin valkoinen. Alakerta on rakennettu hirrestä, ja yläkerta on rankarakenteinen. Rakennus edustaa 1930–1940-lukujen niin sanottu kansanfunkis-tyyliä.
Kirkkokatu 19
Rakennus on valmistunut vuonna 1940. Sen on suunnitellut arkkitehti Eino Pitkänen (1904–1955), joka on suunnitellut myös viereisen Nurmeshovin (1939) sekä Keskustan koulun (1949) rakennukset. Nurmeshovin talo kuului Nurmeksen Rauta Oy:lle, joka puolestaan toimi Nurmeksen Kauppa Oy:n tytäryhtiönä.
Eino Pitkänen oli kuopiolainen arkkitehti, joka asettui asumaan Kajaaniin opettajantyönsä myötä. Pitkäsen kädenjälki näkyy laajasti itäsuomalaisessa katukuvassa: Kuopion torinvarren Carlsonin tavaratalo, elokuvateatteri Kuvakukko ja Iisalmen Pyhän ristin kirkko ovat Pitkäsen piirtämiä. Riistaveden kirkon Pitkänen suunnitteli yhdessä Harry W. Schreckin kanssa. Parhaiten Pitkäsen kädenjälki on kuitenkin esillä Kajaanissa, jonka keskustassa sijaitsee useita hänen suunnittelemiaan liiketaloja.
Kirkkokatu 19:n talon rakennutti kauppias Paavo Mauranen, Nurmeksen Kauppa Oy:n johtaja ja myöhemmin kauppaneuvos. Talo rakennettiin talvisodan pommituksissa 20.1.1940 tuhoutuneiden, tontilla sijanneiden kahden talon tilalle. Myöhemmin talo siirtyi Paavo Maurasen vävyn, lääketieteen lisensiaatti Aake Pantion ja hänen perheensä hallintaan.
Talon kadunpuoleisessa alakerroksessa on ajan mittaan sijainnut useita eri liikkeitä, joista tunnetuin lienee Durchmanin optikkoliike.
Raatihuoneenkatu 16
Kauppaneuvos Maurasen omistama liikehuoneisto Kirkkokadun varrella tuhoutui talvisodan pommituksissa. Raakel Mauranen sai vuonna 1941 luvan uudisrakennuksen rakentamiseen Raatihuoneenkatu 16:n tontille, jonka hän oli aiemmin hankkinut tyttärensä Kaisan kanssa. Rakennuksen suunnitteli Timo Eskelinen, ja sen rakensi Heikkinen vuosina 1941–1942. Rakennuksessa on 200 neliömetrin kellari ja 200 neliömetrin asuinkerros sekä avoin vinttitila.
Rakentamiseen saatiin valtiolta avustusta, koska sota tuhosi entisen kotitalon. Edellytyksenä oli, että taloon tuli tehdä myös ulkopuoliselle vuokrattavia tiloja. Sodan aikana vuokralaisina olivat puolustusvoimat ja rintamalääkärinäkin toiminut Aake Pantio. Alakerrassa oli puusepänverstas. Sodan jälkeen vuoteen 1955 saakka myös Metsähallitus oli vuokralaisena.
Talossa asuivat aluksi vakituisesti Raakel Mauranen ja hänen tyttärensä Kaisa. Kaisa avioitui rehtori Jouko Salosen kanssa vuonna 1955, ja he asuivat talossa vuoteen 1998. Rehtori Seppo ja Terttu Laaninen ostivat talon vuonna 1998 ja asuvat talossa edelleen.
Suurempia remontteja ovat olleet 1960-luvulla puulämmityskattilan lisäksi otettu öljylämmitys, vuonna 1981 laitettiin uudet ikkunat ja seiniin tehtiin sisäpuolelle lisäeristys. Lisäksi tiilikatto uusittiin ja taloon laitettiin mineriittikatto. 2000-luvun alkupuolella kiinteistö liitettiin kaukolämpöön. Sisätiloissa on uusittu lattioita 2010-luvulla sekä olohoneeseen laitettu takka/leivinuuni. Keittiö on uusittu vuonna 2015.
Tontin ympäröimä aita uusittiin 2010-luvun alussa. Ulkomaalaus on uusittu 20 vuoden välein
Kirkkokatu 30
Tontilla seisoi ennen nykyisiä rakennuksia teurastaja Antti Turusen talo, joka oli rakennettu vuonna 1903. Hannes Nissinen rakennutti paikalle ruokakauppansa vuonna 1925, pihalla seisova hirsinen rakennus toimi kaupan varastona. Kun Nissisen talo paloi talvisodan pommituksissa vuonna 1940, rakennettiin paikalle uusi Leo Pikkaraisen suunnittelema liike- ja asuinrakennus sodassa vaurioituneen kansakoulun hirsistä.
Karjalankatu 6
Tontilla alun perin sijainnut puutalo kuului kelloseppä Virtaselle, kuten viereinenkin talo, Karjalankatu 4. Nämä kaksi taloa olivat lähes samannäköiset. Alkuperäinen talo kuitenkin paloi talvisodan pommituksissa 20.1.1940 ja on sen jälkeen rakennettu uudestaan. Talossa asui räätäli Kalle Nurmela vaimonsa Iidan ja kolmen lapsensa, Eeron, Mairen ja Martin, kanssa.
Räätälin kolmesta lapsesta vanhin, lehtori Eero Nurmela (s. 1905) muutti taloon, kun hän palasi perheineen Raahesta juurilleen Nurmekseen vuonna 1953. Hän asui talossa kuolemaansa, vuoteen 1997 asti. Nurmela toimi pitkään Nurmeksen yhteislyseon suomenkielen lehtorina ja myös lyhyen aikaa rehtorina Esa Kauppisen jäädessä eläkkeelle keväällä 1958.
Nurmeksenkatu 10a
Tämän talon menneisyyttä ja nykyisyyttä yhdistää nimi Hilda Emilia. Talon rakennutti vuonna 1954 liikkeenomistaja, diplomi-insinöörin leski Hilda Emilia Nykänen ja nykyään taloa asuttavan perheen nuorin tytär on myös nimeltään Hilda Emilia. Nimien samankaltaisuus on sattumaa ja paljastui nykyisille omistajille, kun ensimmäisen Hilda Emilian jälkeläiset tulivat katsomaan taloa.
Tontti on lohkottu viereisestä Pelastusarmeijan tontista. Hilda Nykänen osti lohkotun tontin kesällä 1953. Hilda piti kemikalio-, lelu- ja paperitavaraliikettä Kirkkokatu 19:ssa eli niin sanotussa Pantion talossa.
Nurmeksenkadun talon rakensivat Hildan pojat, joista toinen oli sähköteknikko ja toinen insinööri. Insinööripojan ystävä ja opiskelutoveri Heikkilä laati talon piirustukset diplomityönään. Rakennusmiehille Hilda laittoi ehdoksi, että työmaalla ei saanut kiroilla. Kiroilijalle tuli heti lopputili! Vaikka 1950-luvun alkupuolella ei ollut helppoa saada rakennustarvikkeita, niitä on kuitenkin onnistuttu hankkimaan, sillä käytetyt materiaalit ovat tuon ajan mittapuun mukaan moderneja ja laadukkaita.
Talossa oli hyvin tilaa yhdelle ihmiselle: kaksi huonetta ja kylpyhuone yläkerrassa, kellarikerroksessa oli liiterin, kellarin ja huoltotilojen lisäksi sauna suihkutiloineen ja pukuhuoneineen. Keskikerroksessa sijaitsi keittiö alkoveineen, olohuone ruokailutiloineen, wc sekä pieni vierashuone, jota Hilda Nykänen toisinaan vuokrasi metsänhoitajille.
Sodan jälkeen Nurmes oli metsäyhtiöiden kauppala, kuten jo ennen sotiakin: oli uittoja, saha ja metsäpomoja. Hildan ystävistä ainakin Seitz, Tervo ja Taramo olivat ”yhtiön miehiä”. Vuokralaisen myötä muuten niin naisellisessa taloudessa tuoksuivat saapasrasva ja piipputupakka. Joskus alakerran huoneessa oli lukiolainen koulukortteerissa.
Hilda Nykäsen aikaan järjestettiin ompeluseuroja ja kutsuja, vieraita kävi paljon. Läheisiä olivat Tatjana Pailimo ja hänen sairaanhoitajatyttärensä Oili, jotka olivat Karjalan siirtoväkeä. Unikeon päivänä 27. heinäkuuta vierailulle saapui opettaja Kai Selander suurella Citroënillaan. Päivä oli sekä Hildan että Kain syntymäpäivä. Kauppias Multanen Lyyli-vaimoineen kuului niin ikään Hildan tuttavapiiriin.
Pihan erikoisuutena oli pieni suihkulähde, jota reunustivat kukkaistutukset. Tontin laidalla on punainen aitta, joka on rakennettu vuonna 1956. Vasen puoli on toiminut pihakalusteiden ja puutarhavälineiden säilytyspaikkana, ja oikeanpuoleinen tila toimi kesäisenä majoitustilana silloin, kun vieraita oli paljon.
Hilda Nykänen asui talossaan kuolemaansa saakka, jonka jälkeen, vuonna 1981, perikunta myi talon Anna Kristina (Annukka) Rossanderille. Sodan aikaan Nykäset olivat asuneet Rossandereiden naapurina Karjalankatu 4:n talossa. Kun nuorin Annukan kolmesta lapsesta kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1986, asui kulttuurisihteeri Rossander talossaan yksin seuranaan koira, joista ensimmäinen oli Julle, toinen Kaarlo, kolmas Zorro ja viimeinen oli Hilkka nimeltään.
Annukka Rossander myi talon tyttärentyttärelleen ja tämän puolisolle vuonna 2021. Talo oli alun perin vaaleankeltainen, mutta se maalattiin vihreäksi kesällä 1979. Nykyiset omistajat, maalasivat talon jälleen vaaleankeltaiseksi. Talon remontissa on pyritty yhdistämään nykyaikainen asumismukavuus jälleenrakennuskauden kodikkaaseen henkeen.
Työväenkatu 8
Työväenkatu 8 on naapuritontista Työväenkatu 10:stä vuonna 1954 lohkaistu tontti. Taloa Työväenkatu 8:n tontille rupesi rakennuttamaan Nurmeksen Sähkön omistaja Vilho Salonen. Talon suunnitteli rakennusmestari Onni Meriläinen. Tontin Salonen osti Työväenkatu 10:n silloisilta omistajilta Anna ja Tauno Turuselta. Tontti oli ollut käytössä Työväenkatu 10:n puutarhamaana.
Leiritie 6
Torikauppiaat Mooses ja Mirjami Kalo omistivat Nurmeksen maalaiskunnassa, Nurmesjärven rannalla sijaitsevan Valoranta-nimisen tilan, jossa oli alun perin pieni mökki, rantasauna ja navetta. Kalot aloittivat nykyisen, perinteisen rintamamiestalon rakennuttamisen 1950-luvun alkupuolella. Syytä siihen, miksi Kalot kuitenkin myivät talon vielä keskeneräisenä asianajaja Toivo Haapalaisen perheelle, ei tiedetä.
Talo valmistui lopulta vuonna 1955, mutta Haapalaisen perhe ei koskaan muuttanut siihen asumaan. Perheen pojat olisivat nimittäin joutuneet käymään koulua Porokylän kansakoulussa, sillä kauppalan ja maalaiskunnan raja kulki Rajakatua pitkin ja koulujen rajat olivat tiukat.
Talo siirtyikin jälleen uusille omistajille, kun Eino Auvinen puolisonsa, kampaaja Sannin kanssa ostivat sen noin vuonna 1960. Sanni oli innokas puutarhaharrastaja, ja hänen aikanaan pihalla kasvoi useita harvinaisempiakin kasveja ja kukkia. Sanni kertoi nuorena nähneensä unen, että asuu talossa, jonka ikkunoista näkyy järvi neljään eri suuntaan. Uni toteutui melkein, sillä talosta voi nähdä järvelle kolmesta eri suunnasta.
Jukka ja Kirsi Kärkkäinen ostivat kiinteistön vuonna 1987. Seuraavan kahden vuoden aikana Jukka remontoi talon alimman asuinkerroksen perusteellisesti, ja perhe pääsi muuttamaan uuteen kotiinsa vuonna 1989. Jukka kuitenkin jatkoi remontointia, ja muutama vuosi myöhemmin yläkerran kylmään vinttikerrokseen valmistui kolme makuuhuonetta ja kylpyhuone. Taloa laajennettiin vielä vuonna 2002, jolloin laajennus yhdistyi keittiöön avaraksi ruokailu- ja oleskelutilaksi.
Kärkkäisen perhe on aina saunonut ulkosaunassa ympäri vuoden. Alkuperäinen rantasauna purettiin 1990-luvun lopulla, ja sen tilalle rakennettiin uusi, nykyaikainen saunarakennus. Vanhan saunan perustuksille on sittemmin rakennettu grillikatos.
Työväenkatu 31
Maalari (myöhemmin kunnallisneuvos) Onni Itäaho osti 5.12.1955 päivätyllä kauppakirjalla Tuomo ja Elvi Kortelaiselta Nurmeksen kauppalasta (Työväenkatu 31:stä) läntisen osan korttelista nro III tontin, jolla oli 4x5 neliön kokoinen vanha hirsimökki. Kauppahinta oli 450 000 markkaa. Omistus- ja hallintaoikeus siirtyi ostajalle 2.2.1956. Näin Itäaho palasi taas lapsuuden kotikadulleen, hänen lapsuuskotinsa oli Työväenkatu 24:ssä.
Miina Kauppinen oli aikanaan tehnyt mökistä asunnon limonaditehtaansa työntekijälle. Mökkiin tuli vesi painovoimalla palosolassa olevasta lähteestä. Tähän 20 neliön mökkiin Itäahon 6-henkinen perhe muutti Lehtovaaralta huhtikuussa 1956. Mökissä oli eteinen, keittiö ja pieni alkovi ja lämmitystä varten puuhella ja leivinuuni.
Uuden talon asemapiirroksen tontille laati rakennusmestari Erkki Riikonen 9.2.1956, samoin hän laati talon rakennuspiirustukset sekä talon rakennussuunnitelman 6.3.1956. Onni Itäaho anoi Järjestysoikeudelta 3.4.1956 piirustusten hyväksymistä tontille rakennettavalle omakotitalolle. Järjestysoikeus käsitteli ja vahvisti 10.4.1956 rakennusluvan alkavaksi aikaisintaan 3.5.1956.
Rakennuksen pohjan kaivu ja rakennustarpeiden hankinta alkoi kesällä 1956. Rakennuksen pohjan kaivaminen oli haasteellista. Pohjaa kaivettiin Caterpillar-puskutraktorilla, mutta pohjalta paljastui vedenpurkautumia, jotka tekivät pohjan niin pehmeäksi savikoksi, että kone meinasi upota saviliejuun. Lopulta talon pohja saatiin kaivetuksi riittävään syvyyteen ja pohjaa päästiin täyttämään hiekalla. Kun hiekka oli saatu ajetuksi, alettiin pohjaa tiivistämään juoksuttamalla pohjalle vettä lähteestä parin viikon ajan. Välillä tiivistettiin pohjaa täryttimellä.
Pohja- ja kellarikerroksen seinien valut päästiin aloittamaan syyskesällä 1956. Siitä pikkuhiljaa alettiin taloa rakentaa, muistissa ei enää ole kirvesmiesten ja betonimiesten nimiä. Kaikki putkityöt teki Tuomo Haverinen ja muuraustyöt teki sittemmin Australiaan muuttanut Pauli Piironen Petäiskylästä. Piironen muisteli myöhemmin, että tuntui se rakennus siinä rinteessä korkealta, kun savupiippua muuratessa katolta ympärilleen katseli. Onni Itäaho teki itse pikkuhiljaa sisustustöitä talossaan aloittaen pohjakerroksen sauna- ja pesutiloista. Seuraavaksi hän teki alakerran vessan ja keittiön ja siirtyi sen jälkeen sisustamaan yläkerran huoneen ja keittiön, johon perhe siirtyi asumaan hirsimökistä.
Talo valmistui kokonaisuudessaan vuonna 1958, alakertaan tuli kolme huonetta, vessa ja keittiö. Sen jälkeen talo oli Itäahon perheen käytössä, tosin vuokralaisia oli yläkerrassa ja kellarikerroksen Nurmesjärven puoleisen päädyn huoneissa.
Talon valmistuttua Itäahot raivasivat ja kunnostivat vähitellen tonttia. Onni Itäaho rakensi tontille myöhemmin autotallin ja puuliiterin. Onni ja Taimi Itäaho asuivat talossaan aina kuolemaansa vuoteen 1986 saakka.
Taimi ja Onni Itäaho siirsivät 1970-luvun alussa tontilla olleen vanhan hirsimökin Pellikanlahdelta vuonna 1964 ostamalleen tontille, jossa hirsimökki on edelleen kesämökkikäytössä.
Työväenkadulta oli liukkailla keleillä pihaanajo haasteellista, myös talvella autolla Nurmeksenkadulle nousu, koska mäki on melko jyrkkä. Rantatietä ei alkuvaiheessa ollut.
Revon Funkistalo
Eteläinen kauppatori 2
Talon on suunnitellut arkkitehti Suonmaa, ja se on valmistunut vuonna 1967. Talon alakerrassa on sijainnut useita liikkeitä, kuten Revon baari, Tori-Halppis sekä Jukka Revon parturinliike.
Rajakatu 2
Rajakatu 2–4:n alueella toimi vuoteen 1892 asti Tuomas Kuittisen tiilitehdas. Tehtaan käyttämä savi otettiin rannasta ja hiekka viereisestä harjusta. Tiilitehtaan lopetettua toimintansa osti nahkuri Eero Seppänen rantatontin. Kirkkokadun varressa olevan tontin (Rajakatu 2) osti nahkuri Joel Kempas tai Kemppainen.
Nahkimo siirrettiin Kirkkorantaan vuonna 1926, jolloin kauppias E. J. Kuittinen hankki yhdistetyt tontit itselleen. Tämän jälkeen tontilla sijainneessa rakennuksessa toimi muun muassa kauppalan ensimmäinen Alko vuosina 1932–1939. Vanhat rakennukset tontilta on purettu 1980-luvulla.
Nykyinen talo on rakennettu vuonna 2004, vaikka käsin veistettyä hirsitaloa ei heti uskoisi uustuotannoksi. Talossa on kaksi kerrosta, joista alakerta on rakennettu loppuun vuonna 2022.